Yksi Tampellan vuonna 1906 valmistamista paikallisliikennevetureista erosi aikaisemmista Valtionrautateiden vetureista siinä, että sen kattilaan oli ensimmäisenä veturina asennettu laitteet höyryn tulistamiseksi. Vaikka se oli muuten kahden muun I2-veturin kaltainen, sille annettiin erotukseksi sarjamerkki I3. Hyvien kokemusten perusteella tilattiin Tampellalta kuusi samanlaista veturia lisää. Ne valmistuivat vuonna 1909 ja niille annettiin numerot 487–492.

Erona I2-vetureihin ja myös veturiin 456 oli jälkimmäisessä tilaussarjassa suuremmat sylinterit. Tästä syystä veturit 487–492 erotettiin omaksi sarjakseen Vk3 vuonna 1942. Numero 456 kuului sarjaan Vk2 vuoteen 1947 saakka, jolloin siihen muutettiin suuremmat sylinterit ja se siirrettiin Vk3-sarjaan. I3-sarjassa oli valmistuessaan kaasuvalaistus, joka korvattiin Aga-valaistuksella 1920-luvulla. Vetureissa 488 ja 492 oli Kylälän lietsoin vuosina 1919 ja 1920. Veturit muutettiin useaan kertaan halko- tai hiililämmitteisiksi.

I3/Vk3-vetureita käytettiin aluksi Helsingin paikallisliikenteessä kuten I1- ja I2 -sarjojakin. N1-vetureiden tultua käyttöön Helsingin paikallisliikenteessä vuosina 1924–26 jäivät I3-vetureiden tehtäviksi sivuratojen lyhyiden matkojen henkilöjunat ja vaihtotyöpalvelus eri puolilla rataverkkoa. Ne oli 1930-luvulla sijoitettu Turkuun, Karjaalle, Helsinkiin, Riihimäelle, Kouvolaan, Viipuriin ja Sortavalaan. Niitä käytettiin muun muassa Inkeroisten–Haminan välillä henkilöjunissa 1920-luvulta 1940-luvun lopulle saakka. Jatkosodan jälkeen sijoituspaikkoja olivat Karjaan, Kouvolan, Seinäjoen, Pieksämäen, Oulun ja Joensuun varikot. Veturit toimivat 1950- ja 1960-luvuilla jokseenkin yksinomaan vaihtotyössä, kunnes pääasiassa Vv13-sarjan moottoriveturit korvasivat ne.

2–6–4T no. 456 built by Tampella in 1906 and classified I3 had the distinction of being the first Finnish engine to be superheated. Following favourable trials, a further six almost identical engines were ordered from Tampella, numbered 487–492, and delivered in 1909.

The I3s only differed from the I2s (including no. 456 originally) in having larger cylinders. This difference was the criterion whereby which nos. 487–492 were placed into their own distinct Vk3 class in 1942. No. 456 was a Vk2 class engine until larger cylinders were fitted in 1947 when it too was reclassified Vk3. The I3s were built with carbide gas-lighting equipment, replaced with Aga in 1920s. Nos. 488 and 492 used a Kylälä blast pipe between 1919 and 1920. All the I3s were altered between wood and coal burning a number of times.

Similar to the I1 and I2 classes, the I3s were employed initially on Helsinki suburban services until the introduction of the heavy N1 suburban tank engines between 1924 and 1926. The I3s were then put on short-distance passenger trains on branch lines and shunting duties in different parts of the country. They were allocated to Turku, Karjaa, Helsinki, Riihimäki, Kouvola, Viipuri and Sortavala in the 1930s, being notably employed on the Inkeroinen–Hamina line from the mid-1920s until the late 1940s. Depots to which the Vk3s were allocated after the 1941–44 Continuation War were Karjaa, Kouvola, Seinäjoki, Pieksämäki, Oulu and Joensuu. Duties in the 1950s and 1960s were almost confined to shunting until they were replaced by class Vv13 diesel shunters.