Suomen veturiteollisuus sai varsinaisen alkunsa, kun Suomen Valtion Rautatiet tilasi Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Osakeyhtiöltä 21 raskaamman G1-tyypin kaltaista veturia kahdessa eri erässä vuosina 1898 ja 1900. Veturit numeroitiin 314–321 ja 360–372. Niille annettiin sarjamerkki G9. Ne valmistuivat vuoden 1901 loppuun mennessä. G9- ja aiemmat G6-veturit yhdistettiin vuonna 1942 sarjaksi Sk2, johon liitettiin myös ainoa jäljellä ollut raskaampi G1-veturi.
Porvoon–Keravan yksityisen rautatien ostossa vuonna 1917 SVR sai muun muassa G9-tyyppisen veturin, jonka Tampella oli valmistanut vuonna 1905. Aluksi se sai numeron 65. Vuonna se 1926 muutettiin numeroksi 318, kun tällä numerolla alun perin varustettu veturi hylättiin. Tampellan valmistamana se kuului ennen vuotta 1942 sarjaan G9.
G1-vetureihin verrattuna G9:t olivat hieman raskaampia. Kattilan tulipinta sekä tenderin vesitilavuus olivat myös vähän suuremmat. Käytännössä veturisarjat vastasivat toisiaan. G9-veturit valmistuivat halkolämmitteisiksi, mutta sittemmin halko- ja hiilipoltto ovat vaihdelleet tilanteen mukaan.
G9-sarjaan tehtiin samat muutostyöt kuin G1-vetureihin. Ennen muutostöiden aloittamista veturissa 317 kokeiltiin vuodesta 1910 alkaen kookkaampaa tulistinkattilaa (nro 1001), jonka työpaine oli sarjan vakiokattiloista poiketen 11 kg/cm2 . Muutostyöt tehtiin 1920-luvun loppupuolella vetureihin 315, 317, 318 (ent. 65), 319–321, 362, 364–368 ja 370–372 varustamalla ne tulistinkattiloilla ja vahvistamalla samalla niiden kehyksiä. Muihin näitä muutoksia ei tehty, koska ne oli tarkoitus hylätä lähivuosina. Veturissa 372 kokeiltiin Kylälän lietsointa vuosina 1917–20. Alkuperäinen nro 318 oli panssaroituna vuonna 1918, jolloin sen kattila vaurioitui taisteluissa Epilässä Tampereella. Veturissa 317 käytettiin G8/Sk6 268:n tenderiä vuosina 1936–57.
Sarjaa oli eri aikoina sijoitettuina eri puolille rataverkkoa, lähinnä Tampereelle, Seinäjoelle, Vaasaan, Ouluun, Kouvolaan, Mikkeliin, Kuopioon, Jyväskylään ja Sortavalaan. G9-vetureita käytettiin vastaavissa töissä kuin G1:iäkin. Niiden käyttö linjaliikenteessä väheni 1920-luvun loppupuolella. Myöhemmin G9-vetureita käytettiin sivuratojen henkilö- ja sekajunissa, järjestelyjunissa, vaihtotyössä sekä varavetureina. Rautatierakennuksilla ja työjunissa niiden käyttö alkoi 1920-luvulla samoin kuin vuokraus eri yksityisradoille ja teollisuuslaitoksille paikalliseen käyttöön.
Sarjasta hylättiin tai myytiin 10 veturia vuosina 1926–40. Näistä veturit 369 ja 361 myytiin vuosina 1932 ja 1937 Enso-Gutzeit Oy:lle ja 315 vuonna 1937 G. A. Serlachius Oy:lle. Talvisodan aikana vuonna 1940 veturi 367 sai täysosuman Kuopion pommituksissa vaurioituen hylkäyskuntoon. Talvisodan päätyttyä Neuvostoliittoon toimitettiin luovutetulle alueelle kuuluvina veturit 360, 362, 363 ja 370.
Lisäksi Neuvostoliittoon luovutettiin Enson tehtaan kalustoon kuuluvana veturi Enso-Gutzeit nro 6, entinen G9 nro 361. Se saatiin takaisin vuonna 1941 sotatoimien yhteydessä Pitkärannassa. Valtionrautatiet käytti veturia numerolla 6 sijoituspaikkanaan Joensuu helmikuuhun 1942 saakka. Tämän jälkeen se korjattiin ja luovutettiin sotilashallintoviranomaisten toimesta takaisin Enso-Gutzeit Oy:lle. Se luovutettiin jälleen Neuvostoliittoon vuonna 1944. Veturi 315 on säilytetty. Viimeiset G9/Sk2-veturit hylättiin vuosina 1950–57.