Suomen Tie- ja Vesirakennusten Ylihallituksen Rautatierakennusosasto hankki Tampereen–Nikolainkaupungin (Vaasa) rautatierakennukselle pienen satulatankkiveturin samalta Beyer, Peacock & Co -tehtaalta kuin Suomeen aiemminkin hankitut tankkiveturit. Vaikka veturi oli koottu tehtaan vakio-osista, se oli juuri tällaisena mallina ainutkertainen. Sen alkuperäinen numero oli 301, joka muutettiin numeroksi 100 vuoden 1887 numeromuutoksessa.
Veturi oli rakenteeltaan B1-sarjan kaltainen, mutta huomattavasti pienempi. Siinä oli höyrykupu, jonka suojuslevy oli muotoiltu vesisäiliön osaksi. Jousikuormitteiset varoventtiilit olivat höyrykuvussa. Kaikki akselit oli sijoitettu kehykseen, joten ne eivät olleet kääntyviä. Hiekkalaatikot olivat käyntisillalla savupesän vierellä ja hiekoitus tapahtui vain etumaisen vetopyöräparin eteen. Aluksi veturissa oli vain käsijarru, jonka jarrukengät olivat vetopyörien etupuolella. Höyryjarrun asentamisen jälkeen jarrukengät olivat taemman vetopyöräparin ja laahuspyörän kummallakin puolella. Veturissa oli puiset puskinpalkit B1-sarjan tapaan. Valmistuessaan hytti oli avoin polttoainetilan kohdalta, mutta jossain vaiheessa polttoainetilan sivut muutettiin umpinaisiksi. Veturi varustettiin junan höyrylämmityslaitteilla 1900-luvun alkuvuosina. Savutorvi oli SVR:n kartiokasta mallia jo tehtaan valmistuskuvassa.
Tampereen–Nikolainkaupungin-radan työmaalla veturilla ajettiin soraa ainakin Vanhan Vaasan (Mustasaari) sorakuopalta. Seuraavaksi se siirrettiin Seinäjoen–Oulun rautatierakennukselle. Vuodesta 1887 alkaen veturia käytettiin yksinomaan vaihtotyössä. Tuolloin se sijoitettiin Tampereelle, jossa se työskenteli vuoteen 1896. Veturi oli muutamia kahden vuoden mittaisia jaksoja Seinäjoella ja Helsingissä, mutta vuonna 1905 se sijoitettiin takaisin Tampereen konejaksoon. Siellä sen tiedetään toimineen Siurossa useana vuonna. Veturi täyskorjattiin vuonna 1919 Turun konepajassa ja myytiin Oy Enso Ab:lle Ensoon vuoden 1920 alussa.